Kaj Hedman

Jouluruuhka koetteli taas –taas supermarketeissa ja kaduilla oli joulumusiikin kulta-aikaa. Hissimusiikki ei koskaan maistu joillekin niin makealta ja toisille niin karvaalta kuin joulumässäilyn aikana.

Täpätäynnä olevat tavaratalot ja hissit muodostivat joittenkin pop-artistien ja operettilaulajien hyvää tarkoittavan mutta usein väärään suuntaan johtavan klassisen musiikin kansanomaisen Mekan.

Tiedän, vaikutan varmaan hirveältä elitistiltä, joka antaa ymmärtää ettei klassista musiikkia koskea pikkusormellakaan. Olen vaan syvästi sitä mieltä ettei sitä pitäisi häväistä muuntamalla sitä väärällä tavalla nykyaikaan, tai rytmittämällä sitä uudelleen johonkin kontekstiin johon se ei ollenkaan kuulu.

Klassinen musiikki, taidemusiikki, ei soi minun korvissani mitenkään hienostelevana tai prameleivana, vaan se on jotain mitä meille, ohjaaja Ingmar Bergmanin sanoin, on annettu näkymättömistä maailmoista.

Bergmanilla, joka oli lähinnä ateisti tai agnostikko, oli tapana mennä vanhan rovasti-isänsä Erikin kanssa sunnuntaiajelulle Keski-Ruotsin maaseutuun, jossa on paljon vanhoja kirkkoja ja, – siihen aikaan, – monta pientä seurakuntaa, joissa kirkkoherra piti jumalanvalvelusta puolenpäivän aikaan usein aika pienen seurakunnan edessä, koska Ruotsi on varsinkin noilla alueilla hyvin maallistunut.

Tällainen sunnuntaihupi oli Bergmanin tapa osoittaa vanhalle isälleen, joka oli ollut hänelle hyvin problemaattinen hahmo, rakkautta ja ymmärrystä.

Kerran, Bergman kertoo omaelämäkerrassaan ”Laterna Magica”, hän ja isä istuivat eräässä hyvin vanhassa kivikirkossa odottamassa jumalanpalveluksen alkamista. Seurakunta, joka koostui ehkä kymmenestä ihmisestä, odottivat kärsivällisesti.

Vihdoin suntio ilmestyi posket punaisina ilmoittaen, että pastori oli sairastunut. Palvelusta ei voitukaan toimittaa.

Sillloin Bergmanin vanha isä nousi ja sanoi että hän voi pitää jumalanpalveluksen. Hän meni alttarille ja myös saarnastuoliin ja toimitti palveluksen prima vista.

Tämän jälkeen ymmärsin, vaikka en ole uskovainen, että jokaisen pitäisi aina toimittaa jumalanpalveluksensa, Bergman kirjoittaa edelleen.

Klassisen musiikin kuuntelu ja sen kokeminen voidaan verrata ”jumalanpalveluksen” pitäämiseen.

Klassisen musiikin taitelijat saattavat menestyksekkäästi laulaa tangoja cd-levyllä, niin kuin esimerkiksi lyyrinen basso Matti Salminen, – joka oli nuoruudessaan tangolaulaja, – tai tehdä yhdessä jonkun vakavasti otettvan rock- tai popartistin kanssa yhdessä albumia. Anne-Sofie von Otter, ruotsalainen sopraano, on muun muassa, suurella menestyksellä, tehnyt sellaisen yhdessä Elvis Costellon kanssa. Upeata musikaalisuutta. Ja Thomas Quasthoff on levyttänyt ihanan jazz-albumin.

Omassa kesäoopperoissamme täällä Kokkolassa on klas

Taidemusiikki kuuluu jouluun

sista musiikkia räätälöity ulkoisesti uuteen asuun ja uusin ideoin hyvällä maulla ja suurenmoisella innovaatiolla.

Mutta klassista musiikkia, liittykö se sitten jouluun vaan johonkin muuhun, ei saisi musikaalisesti käyttää rienaten, ilman kunnioitusta, eikä siitä saisi tehdä kiiltokuvia jotka pahimassa tapauksessa syövyttävät klassisen musiikin siulua. Taidemusiikki on sillä tavalla pyhää, ainakin minulle, että mielestäni siitä ei voi eikä saisi kuoria pois sitä osaa joka on totuutta ja kunniaa.

Olipa se harrasta Bachia, yltiöpäistä romanttista Mahleria tai 2000-luvun uudella tavalla harmonisesti soivaa esimerkiksi Esa-Pekka Salosta. Niin, Salonen on myös kansainvälisesi arvostettu säveltäjänäkin.

Musiikki kuuluu jouluun. Mutta sillä on siinä oma, juurtunut ja tiedostettu paikkansa, johon ei pitäisi tunkea minkäänlaista sokerilla maustettua musikaalista sössöä.

Keskipohjanmaa-lehti, artikkeli joulukuussa 2012 (päivitetty)