Kaj Hedman

Taivas

Kun minun ikäpolveni ihmiset olimme lapsia, ei ollut vielä kulunut edes kymmentä vuotta siitä kun toinen maailmasota loppui. Berliinin muuria ja varsinaista kylmää sotaa ei vielä ollutkaan. Saksa ja Japani olivat edelleen osaksi rauniona, ja Suomessakin elettiin niukkaa aikaa, jolloin meidän vanhempamme raskaalla työllä maksoivat Neuvostoliitolle sotavelkaa. Kaduilla ja teillä ajettiin 30-luvulla rakennettuilla amerikkalaisilla takseilla ja halvoilla itä-autoilla, jos ei hevoskärryillä tai sota-ajan polkupyörillä. Monet lapset olivat köyhiä ja tarvitsivat vaate-apua.

Sotalesket pyörittivät suurperheita ja vanhenivat nopeasti. Penisilliini oli hädin tuskin saatu markkinoille. Koko Suomi oli kuitenkin asutettu, ja luonto oli kaunis, kuulas ja puhtaan tuntuinen. Se oli sekä helvettiä että paratiisia.

J.K. Paasikivi oli Suomen presidentti, Stalin veti viimeisiä Kremlissä ja Valkoisessa talossa asusteli liittoutuneiden entinen ylipäällikkö Dwight D. Eisenhower. Brittiläinen imperiumi oli kaatumassa, mutta Lontoo oli kuitenkin vielä maailmaan pääkaupunki.

Meidän sukupolvemme on sen jälkeen käynyt läpi monia kylmiä ja kuumia sotia, käytiin kuussa ja takaisin, kommunismi kaatui ja uusliberalismi vangitsi läntisen ja myös suuren osan itäisen maailman. Kun olin lapsi, presidentti oli melkein diktaattori, tänään hän johtaa melkein vain ulkopolitiikkaa, armeijan ylipäällikyyttä sekä edustustehtäviä. Arvojohtajan rooli voi olla vaikuttava, muttei ole kirjoitettu millään lailla perustuslakiin.

Maapallo ja sen valtiot ovat vieläkin sekoitusta helvettiä ja paratiisia, vaikka omalla pikku tontilla emme välttämättä koe sitä niin dramaattisena. Suurvaltoja on enää vain yksi, muut ovat pelureita, ja planeetta lämpenee vauhdilla, suurine vaiukutuksineen, johtuipa se sitten ilmaston omasta sisäisestä järjestelystä tai ihmisen vaikutuksesta.

Eurooppa on täysin muuttunut minun elinaikanani eikä paluuta menneeseen millään tavalla ole. Pieni maa niin kuin Suomi voi vain yrittää pysyä mukana monikulttuurisessa ympäristössä ja hyväksyä sitä tosiasiaa etteivät valtoitten rajoilla enää ole samanlaista merkitystä kuin ennen. Ukrainassa nähdään mihin sekä kansallismielisyys ja imperialismi johtaa. Ne tuottavat vain tuskaa, verta ja hikeä. Ainoastaan rauhanomaisella yhteistyöllä, rakentavalla asenteella ja toisten kulttuurien ymmärtämisellä pystytään ylläpitämään kurjuuden ja ihanuuden välistä balanssia myös tulevaisuudessa. Fasismin haamut liikkuvat nopeasti yli rajojen. Niille ei pidä antaa enää yhtään missään mitään tilaa.

Suomi ei ole ruotsalainen, ei venäläinen eikä edes vain suomalainen ja suomenruotsalainen. Suomi on osaa uutta maailmaa, jossa jommallakummalla, rauhalla tai sodalla, on ratkaiseva merkitys tulevaisuutta ajatellen.

Kolumni, Keskipohjanmaa, helmikuu 2015