Työtä ja yhteistyötä
Skrivet 01.07.2014
Together
Olen asunut eri puolilla Pohjanmaata. Asuimme perheen kanssa myös viisi vuotta Tampereella, ja yhden vuoden Ruotsissa. Kasvoin aika lailla suomenruotsalaiseen kontekstiin, mutta ei se mikään Ankkalampimaailma ollut. Isäni oli ollut myös rintamalla ja opiskeluaikana muuttunut kaksikielisestä kokkolalaisesta myös aika ”suomalaiseksi.” Ei sodassa tai maassa jota yritettiin jälleenrakentaa kannattanut paljon kysyä kieliprofiileitten perään. Minulla oli onnea: Tampereella opin itse suomea.
22 kesäkuuta 1944, 70 vuotta sitten suomenruotsalaisista koottu JR61 jota johti eversti ja Mannerheiminristiritari Alpo Marttinen sai tärkeän torjuntavoiton Viipurin Tienhaarassa, jota kutsuttiin ”Suomen lukoksi,” ja jossa noin 800 poikamme, monet heistä pohjalaisia, kaatui tai haavoittui.
Tali-Ihantalan suurissa taisteluissa oli myös paljon suomenruotsalaisia ja Ruotsista tulleita vapaaehtoisia mukana. Suomen puolustusta johti kenraaliluutnantti Lennart Oesh – Lasse Lehtisen mukaan ”Suomen suurin sotilas, Mannerheim mukaanlukien.” Mietin paljon oman isäni sotaretkeä kun sekä televisiossa että muussa mediassa on ollut paljon muisto-ohjelmia Kannaksen suurhyökkäyksestä. Usein annetaan sellainen kuva että rintamalla oli vaan pitkään hiljaista ennen Puna-armeijan ryntäystä kesäkuussa 70 vuotta sitten. Mutta kyllä siellä elettiin kuoleman varjossa koko ajan, eikä siellä ollut tarpeeksi ruokaa, tai suojaa kylmää ja pelkoa vastaan.
On masentavaa että kaiken taistelun ja jälleenrakennuksen jälkeen vielä vuonna 2014 Suomessa on paljon eripuraisuutta ja ennakkoluuloja mitä tulee omiin vähemmistöihiimme ja ulkomaalaisiin.
Millaisen Suomen me haluamme? Joittenkin galluppien mukaan kuulumme maailman onnellismimpiin kansoihin. Mutta tiedämme kaikki ettei se kerro maastamme kaiken totuuden.
SOTE-uudistuksesta on paras syntyä jotain uutta, suurta ja rakentavaa, mikä antaa köyhille ja sairaillekin enemmän toivoa. Mistä löytyisi sitä samaa sisua millä maamme jälleenrakennettiin tuhoisan sodan jälkeen, sodan missä liian moni joutui antamaan terveydensä ja jopa elämänsä. Puhutaan paljon siitä miksi me olemme niin melankoolisia ja sulkeutuneita. Onhan siihen omat syyt.
Vaimoni on brittiläis-amerikkalainen opettaja ja journalisti ja hän viihtyy Suomessa todella hyvin koska täällä on niin hiljaista, puhdasta ja myöskin tasa-arvoista. Byrokratia ja liian kovat säännöt vaan haittaavat työntekoa. Mutta jollemme pidä huolta siitä että sekä heillä joilla menee hyvin menisi edelleenkin hyvin, ja siitä että heillä joilla ei mene niin hyvin, menisi paremmin, niin vaivumme yhteiskunnalliseen masennukseen. Nyt tarvittaisiin yhteishenkeä, empatiaa, avarakatseisuutta ja välittämistä, ja enemmän mahdollisuuksia kaikille työntekoon.
Kolumni, Keskipohjanmaa, kesäkuu 2014
