Kaj Hedman

 

Elämme aikaa, jolloin ihmisten välinen todellisuuteen liittyvä kommunikaatio häilyy. Myös meidän kykymme nähdä tulevaisuus, niin kuin se todella on, on jos ei häiriintynyt, niin ainakin rajoitettu.

 

Maailman yllä leijuu epätietoisuuden ja epävarmuuden sumu.

 

Ja meillä kun olisi niin paljon mahdollisuuksia. Globaalia ajattelua, planeetan suojelua, puhumattakaan arkisista pienistä asioista joissa voisi tehdä tavallisen, pienen ihmisen elämää vähän helpommaksi.

 

Olemme myös yksilöllisellä tasolla yksinäisempiä kuin pystymme itse muistamaan koskaan ennen olleemme. Meidän elämäämme ei enää ensisijaisesti välttämättä hallitse myötätunto, eläytyminen, humanismi ja filosofisuus. Elämme paljon hetkestä hetkeen, ilman selvää päämäärää, paitsi rahan hankkimen, ja oman henkilön individualistisen narsisismin pönkittäminen.

 

Suomessa on noin 900 000 köyhää ihmistä, joista pari, kolme sataa tuhatta ovat lapsia. Niin, Suomessa on köyhiä lapsia. Ainakan EU:n standardin mukaan köyhiä. Suomessa on leipäjonoja. Kuka olisi kaksikymmentä vuotta sitten uskonut?

 

Ylivelkaantuminen, pitkäaikaistyöttömyys, loppuunpalamiset ja näitten rinnalla uusrikkaat, muotimaailman ylellisyys, ylisuuret palkat, vallan keskittyminen, hallituksen epätoivoisenen SOTE-uudistus, yleelliset johtajien bonukset, ja koko hyvinvointiyhteiskunnan alasajo eivät ole sattumaa. Takana on aatteellinen ja poliittinen täyskäännös, joka johtuu siitä että sosiaalinen ja inhimmillinen ajattelu on vaihdettu raakakapitalismiin ja yksilön pärjäämisen ideologiaan. Vanha kunnon kansankoti-ajattelu, jossa oli sopivasti valtiollista ja yksitystä pääomaa, ei enää ole. Sanotaan ettei se sovi postmoderniin maailmaan.

 

Päättäjät, ja me, jotka olemme päättäjämme valinneet, emme ole myöskään osanneet ennakoida niitä ongelmia jotka seuraavat, kun yhteiskunta ja jopa koko maailma jaetaan yhä enemmän rikkaisiin ja köyhiin. Väestörakenteen muutos, jossa ikääntynyt sukupolvi elää kauemmin kuin koskaan ennen, ei olisi pitänyt tulla myöskään meille niin suurena yllätyksenä kun se ilmeisesti on tullut. Teknologinen vallankumous ja vapaasti virtaavat rahamarkkinat säätävät todellisuuden rajoja.

 

Suurin uhka ihmisyydelle ei tule terrorismista, vaan välinpitämättömyydestä ja voitonhalusta.

 

”Miten itkevät lapset/maailman rannoilla /ja pilvien yllä savuavat sydämet” … kirjoitti säveltäjä Kaj Chydenius 60-luvun menestyslaulussaan, kauniissa rakkausballaadissaan. Ilmapiirissä on entistä enemmän apokalyptinen tunnelma. Mitä voimme tehdä? En usko että vastaus piilee lisääntyvässä kontrollissa, tai että annetaan esimerkiksi opettajille fyysistä vallankäyttöä. Ei myöskään siinä että poliisille, valtiolle ja yleensä virkavallalle annetaan suurempi valta käyttää voimakeinoja ja ihmisten tarkkailua.

 

Pidemmät vankilatuomiot ja ankarimmat rangaistukset eivät myöskään ole ratkaisu.

 

Vastaus ajan haasteeseen on kerta kaikkiaan enemmän rakkautta, järkevää ajattelua, vastuullisuutta, ja sellaista solidaarisuutta, joka on ennenkin kantanut tätä maata ja sen kansaa syvissä laaksoissa, auttanut kestämään vaikeat ajat ja suuret haasteet. Nyt pitäisi vaan löytää se 2000-luvun solidarisuus, jossa ei katsota sukupuoleen, seksuaaliseen orientoitumiseen, ihonväriin, yhteiskuntaluokkaan eikä kieleen.

 

Olemme kaikki vaan ihmisiä – miten banaalilta se saattaa kuulostaakaan.

 

 

 

Artikel i Keskipohjanmaa i maj 2013