Arkiv över april, 2015

Kundera och tiden

Skrivet 22.04.2015 
Milan Kundera

Milan Kundera

Milan Kundera, världsberömd för Varandets olidliga lätthet, och som numera sedan länge bor i Paris, gör inte så mycket väsen av sig i dagens postmoderna kultur. Han skriver kortromaner och essäsamlingar, även dessa i minimalistiskt format. Men det som Kundera har att säga, och det sublima och djupsinniga sätt han säger det på, har minsann inte bleknat eller blivit mindre angeläget.

Kunderas beläsenhet är svindlande. Men ironin, distansen, den obarmärtigt transparenta analysen, i vilken han sätter en klar gräns mot alla slags metafysiska spekulationer, är det som mest karaktäriserar honom då han med en elegans, som liknar en ofattbart rutinmässig litterär golfswing, åstadkommer en hisnande flykt in i den europeiska historiens och i den europeiska framtidens utopier.

I sin senaste bok, Mötet (på franska 2011, på svenska 2015), en essäbok med ytterst korta, snärtiga och tidsmedvetna texter, tar sig Kundera särskilt an den nervkittlande spänningen mellan dået, nuet och framtiden.

En av de mest fascinerande essäerna är den om Guðberger Bergsons berättelse om den 9-åriga flicka som skickas ut på landet för att leva en tid hos en främmande familj som i motsats till hennes egen urbana miljö framstår som från en annan planet.

Men det som Kundera undersöker i den essän är inte kulturskillnaderna i sig, utan det hur man upplever saker utifrån sin egen ålder. Flickan får se och höra saker som hon aldrig kunnat föreställa sig, och blir tvungen att anpassa sig till dem, men hennes ålder är helt avgörande för hur hon tänker om dem, och för vilket sätt de för alltid sätter sina spår i hennes personlighet.

På ett liknande sätt blir tiden för en gammal man i en berömd roman av Juan Goytisolo avgörande. Hans fru dör, och han börjar drömma om sin tid som ung soldat hos Francos falangister. Plötsligt inser mannen att hans liv har blivit kvar i ungdomen, och att hans relation till sin döda fru, som han sörjer som man sörjer sitt livs stora kärlek, i ett enormt tomrum, handlar om att det som var grunden för den kärleken nu fyller detta tomrum.

Kundera utvidgar de här små åldersrelaterade, existentiellt avgörande händelserna i olika romaner till att gälla en diskussion som bränner sig fast i en enda viktig fråga. Hur kan det komma sig att vi ”glömmer” vår historia? Vi låter den upprepas på nytt i varje generation och hur mycket vi än bör veta om allt som upprepats så undflyr all denna kunskap oss utan att vi är medvetna om den.

Vår tids enormt snabba rytm omöjliggör att vi verkligen ser vad som hände de då och vad som händer just nu. Att Kundera har de aktuella världshändelserna i tankarna är alldeles självklart, även om ingen då boken skrevs kunde ana vad som skulle hända på med Isis, Putin, Ukraina och Krim.

 

 

Kolumn i Vasabladet, april 2015

Inga kommentarer


Kaipaako kuolema päivitystä?

Skrivet 13.04.2015 
Hippokrates

Hippokrates

 

Perinteinen länsimaalainen, nykyaikainen käsitys kuolemasta on ollut sellainen, ettei kuolemaa voida kontrolloida. Kuolema on nähty luonnollisena osana eräänlaisen kristinuskon ja evoluution kombinaatiota. Sen teologinen tulkinta liittyy läheisesti ajatukseen siitä ettei ihmisellä ole oikeus vaikuttaa omaan tai toisen ihmisen kuolemaan.

Voimakkaan maallistumisen mutta myös kasvavaan lähimmäiseen kohdistuvan myötätunnon takia ihmiset ovat kuitenkin ruvenneet ajattelemaan paljon enemmän miten voidaan minimoida ihmisen kärsimystä. Samalla maailma muuttuu yhä rahakeskeisemmäksi ja monet eivät myös kestä elämisen keskeneräisyyttä. Tästä johtuen on viime vuosikymmeninä aktiivinen eutanasia tullut yhä enemmän ajankohtainen aihe.

Koska kristinusko on kuitenkin vielä vahvoilla osissa läntistäkin maailmaa, olen ollut hieman yllättynyt siitä, että eutanasia hyväksytään ainakin ideana tai tavoitteena monessa maassa aika yleisesti.

Suomessa enemmistö väestöstä ja suurin osa eduskuntaan pyrkivistä ehdokkaista kannattavat eutanasiaa, eli siis sitä että kuolemansairas ja kärsivä ihminen voidaan auttaa kuolemaan. Samalla luultavasti useimmat vielä kannattavat sitä että he jotka haluavat muun kuin fyysisen sairauden takia tehdä itsemurhan pitää ottaa yhteiskunnan huostaan ja pakkohoitoon. Itsemurha on edelleen ”out”, mutta eutanasia sen sijaan on ”in.”

Laki jota antavat lääkäreille luvan avustaa itsemurhaa tai antaa lääkärille mahdollisuuden itse tappaa kuolemansairaan ihmisen on vähän eri muodoissa voimassa ainakin Sveitsissä, Alankomaissa, Belgiassa, Luxemburgissa sekä Washingtonin ja Oregonin osavaltioissa Yhdysvalloissa. Montanan osavaltiossa tällainen laki on tekeillä.

Lääkärikunnissa eri maissa on aika suuriakin näkemyseroja aktiivisesta eutanasiasta. Belgiassa lääkäriliitto vastusti eutanasialakia, jonka parlamentti kuitenkin hyväksyi. Suomessa yleensä lääkärit ovat vedonneet lääkärivalaan, joka on peräisin ajasta ennen kristillisen uskonnon syntymistä. Lääkärin tehtävä on ylläpitää elämää, ei sammuttaa sitä.

He jotka vastustavat eutanasiaa vetoavat myös voimakkaasti siihen että jos vaan resursseja on riittävästi niin palleatiivinen hoito ja saattohoito voidaan paljon parantaa ja tehostaa. Valokeilassa on nyt ”palleatiivinen sedaatio”, joka ylläpitää elämän, vaikkakin lopulta myös jouduttaa kärsivän ihmisen kuolemaa. Toinen käsite joka on esillä on niin sanottu ”kallistuva kenttä.” Monella on suuri huoli siitä että vanhat, sairaat ja hankalat ihmiset eutanasialakeihin vedoten pitkällä tähtäimella hoidetaan pois, ja samalla ei anneta tarpeeksi varoja terveydenhuoltoon.

Monet jotka haluavat kuolla kärsivät masennuksesta. Masennus on usein piilevä ja vaikea todeta. Masennusta ja psykiatrisia sairauksia voidaan parantaa. Täytyykö kuolema todella päivittää sellaiseen että meillä kaikilla olisi siitä suurempi kontrolli?

 

 

Kolumni, Keskipohjanmaa, huhtikuu 2015

Inga kommentarer