Arkiv över september, 2018

Före döden – bara liv

Skrivet 30.09.2018 

 

 

Brevväxlingen mellan den yngste av Jörn Donners söner, Rafael, den sympatiske tänkaren, filmaren och nuvarande chefredaktören för Studentbladet (under 2018) och hans far, som inte behöver några presentationer, är fascinerande och ja, rentav briljant läsning.

Det handlar ju om representanter för två helt olika generationer, den ene skribenten född 1933, den andre 1990. Och de är son och far. I den ordningen den här gången.

Men det som är mest intressant i boken är inte den obehindrat flyhänta och coola stilen med vilken både son och far skriver, utan deras berättelser från sina liv och deras tankar om livet, människorna och döden. Jörn Donner har ju gjort det enda egentligt vettiga en person kan göra under sitt liv, nämligen arbetat.

Sanningen är ju att vad än Donner har gjort offentligt och privat som kanske inte faller alla i smaken så är det fråga om en stor europeisk humanist, som dessutom är synnerligen smart. Vem minns inte för övrigt när han med ett småleende på läpparna tog emot Oscarstatyetten för produktionen av Fanny och Alexander? Men JD har aldrig eftersträvat att bli omtyckt, hellre då att få människor att reagera på sin otvetydiga, bistra humanism.

Rafael Donner är kanske en mjukisversion av sin pappa men han har stake, och han kommer att göra avtryck i den finländska kulturen, tro mig. Han skriver med samma lugna glöd och med samma intresse för sig själv som pappan, vilket är en förutsättning för att förstå andra. Att vara yngste son till någon som Donner är ju inte det lättaste men det tycks också fascinera Rafael, och kärleken till den mycket äldre pappan lyser igenom många av raderna både i Rafaels debutbok från början av detta år, ”Människan är ett känsligt djur”, och från de texter vi får läsa i Innan du försvinner.

Temat för boken är, som titeln antyder, ett slags väntan på att JD, 85 år, så småningom ska göra sorti, efter ett synnerligen färgstarkt liv med otroligt många strängar på lyran, kommen från en berömd familj, och som varit och är en mycket aktiv kulturperson både i Finland och Sverige.

Man kunde skriva långa analyser om sonen och fadern Donners tankar om liv, lidande, glädje och död, om kvinnorna, spriten, familjemedlemmarna, som exponeras synligt, till exempel halvsystern/dottern Susanna, som JD hade med Veikko Vennamos dotter. Men det får bli till en annan gång. Slutklämmen får i stället bli att JD påminner lite om Strindberg: en mångtydig, knepig man som tycker synd om människorna. Fast – å andra sidan var Strindberg ganska strulig med folk. Det är Donner också, men han känner med dem. Eller åtminstone känner sympati för dem, ifall de nu inte råkar vara stora skitstövlar eller självförorsakade losers.

Som far-son-bok är det inte fråga om något fadermord utan om en varm även om ironisk dialog som mynnar ut i ett slag frid och bekräftelse. Boken kännetecknas av att man är vid liv och att man verkligen lever livet också.

 

Innan du försvinner

Brev mellan son och far.

Rafael & Jörn Donner

Förlaget, 2018

 

 

Recension i Vasabladet, september 2018

 

Inga kommentarer


Mielenterveyden entiset ja nykyiset tabut

Skrivet 11.09.2018 

Paljonko oikeastaan on ihmisten suhtautuminen psyykkisiin sairauksiin, masennukseen tai paniikkihäiriöhin muuttunut siitä kun minä olin nuori? Mietin sitä tämän tekstini äärellä kesän viimeisenä karnivaalipäivänä kotipaikkakunnallani Kokkolassa. Karnevaalimme eli Venetsialaiset on tapahtuma, jossa kohtaa paljon onnellisia ja terveitä ihmisiä. – Ainakin päällisin puolin, sillä eiköhän melkein meillä kaikilla ole oma ristimme kannettavana, riennonkin keskellä.

Eiköhän ole niin, että 1950-luvulla, jolloin minä olen syntynyt,  psyykkinen erilaisuus ja ahdistuneisuus olivat suuriakin tabuja;  ihmiset, joilla sellaista esiintyi kutsuttiin hulluiksi tai omituisiksi. Kuitenkin kuusikymmentäluvulta lähtien tuli yhteiskuntaan paljon enemmän avarakatseisuutta, uusia terapioita, ymmärrystä ja lääkkeitäkin, jotka jonkun verran auttoivat meitä joilla on psyykkisiä sairauksia.

Valitettavasti historia toistaa itseään ja 2000-luvulla jokainen on jotenkin ”oman onnensa seppä”. Itse pitäisi hoitaa omat asiansa eikä solidaarisuutta ole paljonkaan nähtävissä.  Onneksi on kirkko, ihmisenrakkaus, yksityiset yritykset ja yhdistykset, joilla on laajempaa näköalaa. Ei hyvyys ole maailmasta tai esimerkiksi Suomesta  mihinkään täysin kadonnut.

On huolestuttavaa, ettei valtio enää samassa määrin kuin ennen 1990-luvun lamaa huolehdi, että kansalaisten yhteishyvä, solidaarisuus ja hyvinvointiyhteiskunta, mukaan lukien tietenkin sosiaali- ja terveydenhuolto, olisi itsestäänselvyys.  Jokaisesta lantista, mikä voitaisiin kohdistaa esimerkiksi mielenterveydenhuoltoon pitää nyt taistella. Vuoteen 2030 mennessä ollaan leikkaamassa miljoonia euroja nimenomaan nuorten mielenterveydenhuollosta sekä vanhustenhuollosta,

Me psyykkisesti sairaat olemme siis sekä vähän samanlaisessa  vaikkakin myös erilaisessa asemassa nyt kuin 60 vuotta sitten. Silloin olimme vajaamielisiä, tänään olemme loosereita. Jos nyt vähän yleistetään. Sen takia onkin tärkeätä, että me kaikki pidämme kiinni kahdesta asiasta: humaanisuudesta ja yhdenvertaisuudesta.

Onneksi kaikki ei ole pelkästään huonosti. Siellä missä vielä on jonkun verran varoja, yritetään kyllä keksiä uusia tapoja auttaa. Esimerkiksi DBT-terapiaa ollaan vihdoinkin rakentamassa Suomeenkin. DBT tarkoittaa dialektista käyttäytymisterapiaa. Tämä on Marsha Linehanin keksimä täsmennetty terapiamuoto, joka kohdistuu heihin joilla on vaikea epävakaa persoonallisuussyndrooma ja yleistynyt ahdistuneisuus.

Mutta nämä uudet terapiamuodot ja ohjeet tarvitsevat inhimmillistä ja yhteisöllistä tukea toimiakseen. Kaikkia ihmisiä, joilla on näitä ongelmia, joihin usein liittyy milteipä kestämätön tuska ja ahdistuneisuus, ainakin ajoittain, ei voida saada mukaan esimerkiksi ryhmäterapiohin tai avohoitoon.

Yleisinhimmilliset asiat ovat tärkeitä ja ennen kaikkea mahdollisia myös psyykepotilaille. Taiteellisuus, visiot, rakastuminen, hengellisyys, usko, kanssakäyminen, luonto, seksi… Kaikkea mitä kuuluu ihmisen elämään pitäisi olla itsestäänselvyys myös heille, joilla on psykologisia esteitä ja ongelmia. Näin ei kuitenkaan aina ole, koska monella on vielä hyvinkin ahdistavia ennakkoluuloja. Kirjoitan ”ahdistavia” koska luulen, että myös ennakkoluuloisia ihmisiä ahdistaa heidän omat ennakkoluulonsa.

Rakkaus on kaikki kaikessa ja se mahtuu myös siihen eräänlaiseen varjoelämään, mikä psyykkinen sairaus ainakin osittain on. Leimautuminen pitäisi sada kytkettyä pois yhteisöistä, jotta kaikilla olisi samanlaiset lähtökohdat ainakin jonkinlaiseen elämän tarkoitukseen ja jopa onnellisuuteen.

 

 

 

Artikel i Valkonauha, september 2018

 

 

Inga kommentarer