Arkiv över september, 2018

Mielenterveyden entiset ja nykyiset tabut

Skrivet 11.09.2018 

Paljonko oikeastaan on ihmisten suhtautuminen psyykkisiin sairauksiin, masennukseen tai paniikkihäiriöhin muuttunut siitä kun minä olin nuori? Mietin sitä tämän tekstini äärellä kesän viimeisenä karnivaalipäivänä kotipaikkakunnallani Kokkolassa. Karnevaalimme eli Venetsialaiset on tapahtuma, jossa kohtaa paljon onnellisia ja terveitä ihmisiä. – Ainakin päällisin puolin, sillä eiköhän melkein meillä kaikilla ole oma ristimme kannettavana, riennonkin keskellä.

Eiköhän ole niin, että 1950-luvulla, jolloin minä olen syntynyt,  psyykkinen erilaisuus ja ahdistuneisuus olivat suuriakin tabuja;  ihmiset, joilla sellaista esiintyi kutsuttiin hulluiksi tai omituisiksi. Kuitenkin kuusikymmentäluvulta lähtien tuli yhteiskuntaan paljon enemmän avarakatseisuutta, uusia terapioita, ymmärrystä ja lääkkeitäkin, jotka jonkun verran auttoivat meitä joilla on psyykkisiä sairauksia.

Valitettavasti historia toistaa itseään ja 2000-luvulla jokainen on jotenkin ”oman onnensa seppä”. Itse pitäisi hoitaa omat asiansa eikä solidaarisuutta ole paljonkaan nähtävissä.  Onneksi on kirkko, ihmisenrakkaus, yksityiset yritykset ja yhdistykset, joilla on laajempaa näköalaa. Ei hyvyys ole maailmasta tai esimerkiksi Suomesta  mihinkään täysin kadonnut.

On huolestuttavaa, ettei valtio enää samassa määrin kuin ennen 1990-luvun lamaa huolehdi, että kansalaisten yhteishyvä, solidaarisuus ja hyvinvointiyhteiskunta, mukaan lukien tietenkin sosiaali- ja terveydenhuolto, olisi itsestäänselvyys.  Jokaisesta lantista, mikä voitaisiin kohdistaa esimerkiksi mielenterveydenhuoltoon pitää nyt taistella. Vuoteen 2030 mennessä ollaan leikkaamassa miljoonia euroja nimenomaan nuorten mielenterveydenhuollosta sekä vanhustenhuollosta,

Me psyykkisesti sairaat olemme siis sekä vähän samanlaisessa  vaikkakin myös erilaisessa asemassa nyt kuin 60 vuotta sitten. Silloin olimme vajaamielisiä, tänään olemme loosereita. Jos nyt vähän yleistetään. Sen takia onkin tärkeätä, että me kaikki pidämme kiinni kahdesta asiasta: humaanisuudesta ja yhdenvertaisuudesta.

Onneksi kaikki ei ole pelkästään huonosti. Siellä missä vielä on jonkun verran varoja, yritetään kyllä keksiä uusia tapoja auttaa. Esimerkiksi DBT-terapiaa ollaan vihdoinkin rakentamassa Suomeenkin. DBT tarkoittaa dialektista käyttäytymisterapiaa. Tämä on Marsha Linehanin keksimä täsmennetty terapiamuoto, joka kohdistuu heihin joilla on vaikea epävakaa persoonallisuussyndrooma ja yleistynyt ahdistuneisuus.

Mutta nämä uudet terapiamuodot ja ohjeet tarvitsevat inhimmillistä ja yhteisöllistä tukea toimiakseen. Kaikkia ihmisiä, joilla on näitä ongelmia, joihin usein liittyy milteipä kestämätön tuska ja ahdistuneisuus, ainakin ajoittain, ei voida saada mukaan esimerkiksi ryhmäterapiohin tai avohoitoon.

Yleisinhimmilliset asiat ovat tärkeitä ja ennen kaikkea mahdollisia myös psyykepotilaille. Taiteellisuus, visiot, rakastuminen, hengellisyys, usko, kanssakäyminen, luonto, seksi… Kaikkea mitä kuuluu ihmisen elämään pitäisi olla itsestäänselvyys myös heille, joilla on psykologisia esteitä ja ongelmia. Näin ei kuitenkaan aina ole, koska monella on vielä hyvinkin ahdistavia ennakkoluuloja. Kirjoitan ”ahdistavia” koska luulen, että myös ennakkoluuloisia ihmisiä ahdistaa heidän omat ennakkoluulonsa.

Rakkaus on kaikki kaikessa ja se mahtuu myös siihen eräänlaiseen varjoelämään, mikä psyykkinen sairaus ainakin osittain on. Leimautuminen pitäisi sada kytkettyä pois yhteisöistä, jotta kaikilla olisi samanlaiset lähtökohdat ainakin jonkinlaiseen elämän tarkoitukseen ja jopa onnellisuuteen.

 

 

 

Artikel i Valkonauha, september 2018

 

 

Inga kommentarer