Kaj Hedman

Miltei jääkylmän, puolihämärän ja pitkävetisen kesän jälkeen, koitti viimein aurinkoisia ja pikkunättejä kesäisiä päiviä parin, kolmen viime kesäviikkojen ajan.

Maailmantapahtumatkaan eivät ole olleet kovin mieltä kohottavia. On ollut vaalilupaukisen rikkomisia, paljon kotimaista väkivaltaa ja onnettomuuksia, nationalismin ja rasismin nousua, ja ihmisillä suuri huoli työstä ja toivosta tulevaisuudessa.

Samalla viiden sadan tonnin ex-johtajat paistattelevat veroja lainkaan maksamatta Portugalin auringossa. Jenkeissä on noussut esille uusvanha poliittinen tähti: suorapuheinen ja epäkohtelias miljardääri Donald Trump, josta osa amerikkalaiset ilmeisesti todella pitävät, mutta joka ei kelpaisi edes Euroopan sinimustille puolueille.

Vaikka politiikka on usein täynnä puolivalheita, konspiraatioteorioita ja itsekkyyttä niin kuka haluaa kuitenkin jonkun sellaisen presidentiksi joka ”puhuu kaikesta totta?” Totuus nimittäin on hyvin subjektiivinen ja teflonimainen käsite jos kyseessä on meidän kaikkien yhteinen hyvä.

Kreikka on puhuttanut kaikkia mutta Euroopan suurin ongelma on tällä hetkellä Lähi-Idän raakoja sotia pakenevat pakolaiset ja rutiköyhien afrikkalaisten maitten parempaa elämää etsiskelevien epätoivoisten ihmisten pyrkiminen Eurooppaan.

”Elintasopakolaiset” saavat nyt odottaa. Tämä toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurin pakolaisvirta on kuitenkin myös ongelma sen takia että resurssit, maat, järjestys ja työt eivät riitä ottamaan heitä kaikkia vastaan. Mutta kun populistit ja nationalistit sanovat että ”heitä pitää auttaa siellä missä sitä hätää esiintyy” niin se kuulostaa todella tekopyhältä, koska sekään ei todellakaan kovin helposti onnistu.

Ei Timo Soini, Jimmy Åkesson, Viktor Orban tai Marine le Pen pysty lopettamaan Syyrian sisällissotaa eikä kenelläkään ole rahaa ja valtaa rakentaa ihania asuinalueita sotatantereitten ja sisällissotien runtelemien maitten lähiseuduille. Esimerkiksi Libanon ja Jordania ovat jo sijoittanut miljoonia sotien pakolaisia omiin maihinsa. Tilanne siellä ”lähialueilla” on jo täysin kestämätön.

Siksi pääministeri Juha Sipilä olikin täysin oikeassa kun hän äskettäin lähi-Idässä käydessään tähdensi että pääpaino pitää olla siinä että maailma tekee kaikkensa saadakseen nämä hirmuiset sodat loppumaan. Samalla pääministeripuolue on ilmoittanut että pakolaisten vastaanotto lisääntyy. Itse olen varma siitä että USA:n tilanne missä nyt presidentti Obamasta on tulossa niin sanottu ”lame duck”, presidentti viime metreillä, valitettavasti on yksi este maailmanpoliittiselle yhteistyölle. Iranin sopimus vielä saatiin läpi.

Sillä välin Suomenkin täytyy kantaa oman kortensa kekoon. Se ei kyllä valitettavasti onnistu kehitysapua vähentämällä . Onko mahdollista yhdistää sosialiliberaalinen politiikka ja kestävä humanismi? Varmaan on, mutta se vaatii ei vaan työmarkkinoitten yhteistyön panostamista vaan myös poliittista sitoutumista sekä koko maan ja kansan yhteisiä ponnistuksia. Siinä projektissa on kansalaisliikkeilläkin suuri osa ja tehtävä.

Kolumni, Keskipohjanmaa, elokuu 2015